Uusia alkuja

Olen jo pitkään ollut jokseenkin tympääntynyt tapaan, jolla sosiaalista mediaa useimmiten käytetään. Asioiden tärkeysjärjestys on vääristynyt. Avainsana on mukavuus – on mukavaa katsella tavanomaisia, kauniita, miellyttäviä ja lohdullisia asioita. Kuvat itsestä, ystävistä, matkustelusta, materialismionnellisuudesta ja hyvästä ruoasta huokuvat onnea. Onni välittyy älypuhelimen tai tietokoneen ruudun läpi katsojaan, joka tulee hyvälle tuulelle ja haluaa lisää. Hyvän olon tavoittelu on ennen kaikkea ymmärrettävää, enkä syyllistä ketään, joka sitä tekee. Elämästä nauttiminen ja siihen miellyttävän sisällön haaliminen on ehkä inhimillisin asia, jonka tähän hätään keksin.

Itselleni edellä kuvailtu ei kuitenkaan riitä. Jotain jää puuttumaan. Kaikki se tavanomaisen sosiaalisen median mukavuus, kliinisyys, sovinnaisuus ja yksiulotteisuus on minulle yhtä tuutulaulua. Pumpulia, johon voin kellahtaa selkä edellä, tehdä lumienkeleitä ja hokea mielessäni, kuinka onnellinen ja huoleton olen. Huolettominkin elämä rakennetaan kuitenkin aina yhteiskunnan päälle, ja siinä yhteiskunnassa voi olla vaikeasti korjattavia ongelmia. Vallankahvaa pitelevä yksilö saattaa olla läpeensä mätä, tai vallalla olevat ajatusmallit epärealistisia ja täten huonosti toimivia. En halua tuudittautua valheellisen huolettomuuden kehtoon, jossa elämä on yksiulotteisen miellyttävää. Se ei ole. Haluan lukea tekstejä, jotka haastavat maailmankuvani ja kannustavat ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Haluan eteeni epämiellyttäviä faktoja, jotka minun on nieltävä, jos haluan ajatella tunteen sijasta järjellä. Haluan tulla viisaaksi ja kasvaa ihmisenä.

Ennen kaikkea palan halusta innostaa muita ihmisiä oikeasti tärkeiden asioiden pariin, koska niiden edistämistä seuraava ylpeys ja merkityksellisyyden tunne on jotain uskomatonta. Tämä oli kauan työn alla, mutta nyt olen tehnyt sen – oman julkaisukanavani, josta voin tehdä juuri sellaisen kuin haluan, ja joka on minulle luontevin tapa vaikuttaa. Näillä sanoilla toivotan Sinut tervetulleeksi tekstipainotteiseen blogiini, josta tulee julkaisukanavani etupäässä yhteiskunnallisille asioille. Suurimmat kiinnostuksen kohteeni ovat ravitsemus, politiikka, nykyfeminismi, salaliittoteoriat ja oikeastaan kaikki yhteiskuntaan liittyvä. En kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta kirjoittaa silloin tällöin jotain miellyttävää ja sovinnaista elämästäni, jos sille päälle satun.

Osa lukijoista saattaa muistaa boheemin idealistivaiheeni niiltä ajoilta, kun lukio loppui ja olin muutamaa kuukautta aikaisemmin aikuistunut rytinällä. Romukoppaan lensi revittyjen farkkujen ja pikimustan luomivärin lisäksi koko entinen ajatusmaailmani. Päässäni syttyi lamppu. Yhtäkkiä en nähnyt humalahakuisessa juomisessa tai rappioromantiikassa mitään tavoittelemisen arvoista. Tilalle tulivat luonnollisempi ja sovinnaisempi tyyli, hyvän käytöksen ja viisauden arvostus ja Facebookin kansikuva, jossa luki: "When the power of love overcomes the love of power, the world will know peace". Löysin identiteettini John Lennonin Imagine -kappaleen maailmasta, jota ajatellessani suorastaan liikutuin - kuinka kaunis ajatus, että koko maailmaan laskeutuisi rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Kirjoitin silloiseen blogiini siitä, kuinka erilaisuus on rikkautta, kaikki ihmiset ovat kauniita, eikä eläimiä eettisistä syistä sovi syödä. Tunsin syvää rakkautta eläimiä katsoessani ja halusin silittää niistä jokaista.

Nuoruuden idealismi oli ihanaa aikaa - elin ja hengitin maailmanparannusaatetta, eettisyyttä, empatiaa ja toivetta maailmanrauhasta, ja se tuntui suorastaan hehkuvan ihoni läpi. Olin niin täynnä rakkautta, että sitä oli vaikka muille jakaa. Olin valtavan onnellinen, ja muistelen lämmöllä tuota aikaa, vaikken nykyään idealismia suuremmin arvostakaan. Tuon vaiheen koettuani en toisaalta ihmettele, miksi niin monet ihmiset jäävät henkisesti asumaan maailmaan, jossa ihmiset pitävät toisiaan käsistä kiinni uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta, aseet on sulatettu, yhtäkään eläintä ei tapeta edes ruuaksi, ja kaikilla on hyvä olla. Tiedän kokemuksesta, että mukavista ajatuksista tulee niin mukava olo, ettei siitä halua päästää irti, vaikka vaihtokaupassa saisi suhteellisuudentajua, objektiivisuutta ja rationaalisuutta.
Sen aika koitti myöhemmin.

Sinä kesänä tapasin ihmisen, josta tuli myöhemmin poikaystäväni, ja joka käänsi kelkkani pysyvästi tarjoamalla idealismin ja "mitä jos" -ajatusten sijasta faktoja ja järkeä. Joskus pari vuotta sitten keskustelumme johdatti itseään salaliittoteorioiden ja toisinajattelun suuntaan, ja kysyin viattomasti: "Uskotko, että WTC-tornien terrori-iskuissa oli jotain enemmänkin kuin meille kerrotaan?" Se oli kuolinisku vanhalle ajatusmaailmalleni, jossa kukaan ei voisi koskaan tehdä mitään niin kamalaa kuin tapattaa oman maansa kansalaisia uhriutuakseen koko maailman silmien edessä ja saadakseen motiivin lähteä sotimaan. Tiedonjanoni oli loputon, kun halusin tietää lisää tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksista, joista suurin osa ihmisistä ei tunnu edes tietävän - ruokavalion merkitys, ympäristömyrkyt, kemikaalit, lääketeollisuus, suuryritysten ja rahan valta, puolueellinen media... Tajusin, että hirveän moni asia, johon olin koskaan uskonut tai jota olin pitänyt totuutena, ei ollutkaan sitä. Minua oli koko elämäni vedetty kuin pässiä narussa.

Oli todella omituista, surullista ja avartavaa pudota tyhjän päälle. Välillä halusin taistella oikeuden puolesta ja katsoin V niin kuin verikostoa ennennäkemätön aatteen palo rinnassani. Vannoin, että pystyisin itse vaikuttamaan asioihin ja myös tekisin sen. Toisinaan itkin lohduttomasti, koska murruin ajatellessani maailman pahuutta ja sitä, kuinka vähän valtaa minulla oikeasti oli vaikuttaa mihinkään. Tuntui, että kannan koko maailmaa harteillani, enkä pysty jakamaan taakkaa - olinhan vain pisara meressä omituisine ajatuksineni, ja vaikka korottaisin ääntäni, se todennäköisesti hukkuisi kaiken muun alle. Kokonaisuudessaan prosessi oli vaikea, mutta antoisa. Opin vastaanottamaan tietoa, josta en pidä. Opin ajattelemaan kriittisesti ja kyseenalaistamaan kaiken, mitä ympärilläni näen. Opin hiljalleen hyväksymään asioiden todellisen laidan, ja fanaattisuuteni ja innostukseni karisivat ajan myötä. Asiat ovat kuten ne ovat, ja voin joko surra sitä päivästä toiseen tai hyväksyä sen ja löytää oman tapani vaikuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi. On ollut todella voimaannuttavaa oppia ajattelemaan itsenäisesti, ja pidän itseäni älykkäämpänä kuin koskaan ennen. En ole ehkä koskaan ollut näin ylpeä itsestäni. Nyt en vaihtaisi punaista pilleriä mihinkään, ja olen ikuisesti kiitollinen ex-poikaystävälleni, joka sai minut ottamaan sen.

Vähän vajaan vuoden ajan siitä eteenpäin yritin koota uutta maailmankuvaani, ajatuksiani ja myös itseäni. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, ettei mielessäni vielä silloin kovin usein vieraillut ajatus järjestäytymisestä. Vastikään löytämäni maailmankuva hiljalleen asettui omalle paikalleen pääkoppaani. Enää en jatkuvasti ihmetellyt, miksi asiat ovat niin kuin ovat, vaan ne alkoivat enemmän tai vähemmän ärsyttää. Miksi yhteiskunnassa on vain yksi sallittu mielipide? Miksi media on friikkisirkus, jossa omituisin saa eniten näkyvyyttä ja myötätuntoa? Miksi perinteisiä arvoja halveksitaan ja pelätään? Miksi olo on suorastaan rikollinen, kun kehtaa ajatella hegemonian vastaisella tavalla? Miksi tuntuu, ettei kukaan kyseenalaista mitään?

Tunsin pitkään olevani aika yksin ajatusteni kanssa. En ollut varma, oliko vika minussa vai muissa – onko tämä yhteiskunnan normaalitila ja minussa on valmistusvirhe, vai onko maailmassa virhe ja minä niitä täysijärkisiä, jotka on suljettu syyttömänä mielisairaalaan. Sitten koitti aika tavallinen huhtikuinen päivä, jonka vietin kotona noroviruksen kourissa toinen jalka haudassa liian heikkona tekemään mitään muuta kuin surffailemaan YouTubessa. Mutkan ja toisen kautta löysin pätkän nimeltä Dumbest People Ever. Klikkasin auki samalta tekijältä seuraavan videon, ja sitä seuraavan, ja niin edelleen. Olin löytänyt kanavan, jonka isäntä puhuu politiikan nurjan puolen asioista valtavalla itsevarmuudella, faktat tukenaan – ja yllätyksekseni myös yleisö. Jokaisella katsomallani videolla oli tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia yläpeukkuja, ja ne ylittivät reilusti alapeukkujen määrän. Olin hämmästynyt. Mikseivät kaikki katsojat lynkanneet noita median silmissä kiellettyjä mielipiteitä, joita en siihen asti ollut julkilynkkauksen pelossa uskaltanut edes ajatella? Tajusin, etten ollutkaan yksin. Se norovirus istutti mieleeni ajatuksen taimen, josko haluaisin järjestäytyä samanmielisten kanssa ja kenties vaikuttaa asioihin. Paul Joseph Watson on edelleen tärkeä esikuvani politiikassa, esiintymisessä ja asioihin vaikuttamisessa. Samoista aihepiireistä ja osittain myös videobloggaajien tekemän yhteistyön ansiosta löysin myös muita tutustumisen arvoisia kanavia, kuten Black Pigeon Speaks, Rebel Media ja Lauren Southern, Undoomed, Bearing, Blaire White, Stefan Molyneux ja Hunter Avallone. Kaiken kaikkiaan olen saanut valtavasti uutta näkökulmaa, hyviä argumentteja ja itsevarmuutta puolustaa kantaani.

Taimi kasvoi puuksi elokuussa, kun työssäoppimispaikassa kankaita järjestellessäni sain hetken mielijohteesta ajatuksen mennä katsomaan, ovatko Perussuomalaiset Nuoret yhtään samanlaisia kuin minä. Mielsin Perussuomalaiset hiukan oikealla oleviksi, maahanmuuttokriittisiksi ja perinteitä arvostaviksi kavereiksi, joten olin toiveikas, josko puolueen nuorisojärjestön riveistä löytyisi hengenheimolaisia. Katsoin netistä, kokoontuvatko he jossain, ja seuraavaksi olinkin jallittamassa kavereita henkiseksi tueksi, koska en uskaltanut mennä yksin. 17. päivä elokuuta menin ystäväni kanssa seurusteluravintola Kannakseen ja istuimme vähän eksyneen näköisinä pitkän pöydän päähän. Saimme kuitenkin nopeasti juttuseuraa ja todella lämpimän vastaanoton, ja pääsimme reilun tunnin aikana puhumaan niin politiikasta kuin koiranpennuistakin. Tunnelma oli rento ja ehdottoman hyväksyvä myös ystävääni kohtaan, vaikka hänen ajatusmaailmansa ei ollutkaan suoraan PS-nuorten periaateohjelmasta. Jäin odottamaan seuraavaa viikkoa, jolloin tapasin lisää mukavia nuorpersuja, lähdin Ryhtiliikkeen jälkeen käymään vielä Hommakerhossa, ja illan päätteeksi liityin jäseneksi. Siitä lähtien PS-nuoret ovat lähes jokaisen keskiviikkoillan lisäksi olleet ajatuksissani paljon. Opin, ettei jäseneksi liittyäkseen tarvitse olla sataprosenttisesti linjassa periaateohjelman kanssa – päinvastoin sellaiset jäsenet ovat aika harvassa. Olin turhaan stressannut ajatusmaailmani riittävästä samankaltaisuudesta esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain tai TTIP-sopimuksen osalta. Parin kuukauden sisällä opin myös esimerkiksi PS-nuorten omista hallintoelimistä, suhteesta muihin poliittisiin nuorisojärjestöihin ja hallituksen kokouksen kulusta, johon kuuluu olennaisena osana saunailta!

Tähän mennessä olen kuulunut järjestöön muutaman kuukauden, ja tässä ajassa olemme kirjoittaneet kannanottoa, laulaneet karaokea, torkahdelleet läpi yön kestäneissä vaalivalvojaisissa, äänestäneet uudesta puheenjohtajasta ja pohtineet niin politiikkaa kuin syntyjä syviäkin. Enpä olisi liittyessäni arvannut, että sen lisäksi, että itse äänestän, myös minun hallituspaikastani äänestettäisiin - mainio yhteishenki, valtava tuki ja halu vaikuttaa asioihin saivat minut lähtemään ehdolle sekä Helsingin piirin hallitusvaaleihin että kattojärjestön varajäsenvaaleihin, joista kummassakin menin kirkkaasti läpi. Nyt hehkun onnea samalla tavalla kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, sillä erolla, että tällä kertaa olen itse saavuttanut jotain. Ylpeys, järjestötoiminnan yhteisöllisyys ja sen tuoma tarkoituksellisuus elämään ovat jotain aivan mahtavaa, enkä malta odottaa tulevaisuutta PS-nuorten parissa. Vastaavassa yhteydessä kuulee usein sanottavan, että katuu ainoastaan sitä, ettei liittynyt aikaisemmin. Itse en kadu sitä ollenkaan – sain kasvaa ja kehittää ajatusmaailmani tällaiseksi kaikessa rauhassa ennen järjestäytymistä, ja aika sille oli mitä parhain.

Olen vasta 21-vuotias, joten minä ja ajatusmaailmani kehitymme edelleen. Olen muun muassa edellisestä blogistani oppinut, että asioihin kannattaa suhtautua hiukan maltillisesti, sillä ne ovat harvoin mustavalkoisia. Siltä osin kehityn vielä – olen intoa täynnä, etsin asioihin tummanharmaita tai lähes valkoisia vastauksia ja olen innokas hyppäämään niihin. ”Minä keksin tämän, ja se kävi näin helposti! Minulla on kaikki vastaukset!” Tavallaan odotan todella paljon ikääntymistä ja elämänkokemuksen karttumista, jotta todella sisäistän sen, että vastaukset hyvin usein sijoittuvat harmaalle alueelle. Oma näkemykseni oikeista vastauksista saattaakin vielä siirtyä janalla tummanharmaasta keskelle, tai päinvastoin. Toisaalta ajatusmaailmani pohjana on faktat ja epämiellyttävätkin totuudet, joista on vaikea päästä mihinkään, minkä takia pidän suuria muutoksia epätodennäköisinä. Tämä blogi on kirjoitushetken sielunmaisemani ja ajatushautomo, jota saa enemmän kuin mielellään tulla sörkkimään – maailmankuva ei saa koskaan olla valmis, vaan aina avoinna uusille ideoille ja näkökulmille. Toivon, että viihdytte kirjoitusteni parissa. Niin minäkin teen.