Humanitäärinen maahanmuutto ei ratkaise mitään

Suomeen saapui toissa vuonna 32476 turvapaikanhakijaa. Ruotsiin heitä saapui 162 877 ja koko Euroopan Unionin alueelle 1 255 640. Turvapaikanhakijoista hieman yli puolet  – 622 540 – tulivat Syyriasta, Afganistanista ja Irakista, ja muita kärkimaita olivat Kosovo, Albania ja Pakistan.

Pakolaiskriisi on riepotellut Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vuoden 2015 alusta lähtien, ja ratkaisuja kaivataan kipeästi. Ongelma on vakava ja laajalle levinnyt. Miljoonat ihmiset ovat sodan ja levottomuuksien runtelemassa Lähi-idässä hengenvaarassa, ja vaikka Syyria, Afganistan ja Irak eivät aiemminkaan olleet oikeudenmukaisuuden, sananvapauden, turvallisuuden tai naisten ja vähemmistöjen oikeuksien mallimaita, erityisesti terroristijärjestö ISIS – tai minulle Daesh – on viime vuosina kunnostautunut edellä mainittujen polkemisessa ja tehnyt useista alueista Lähi-idässä asuinkelvottomia. Lähi-idän lisäksi lähes koko Eurooppa on ajautunut kaaokseen sota-alueilta tulevan siirtolaisuuden seurauksena, eikä helpotusta juuri ole näköpiirissä. Turvattomuus, seksuaalirikokset ja terrorismi ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti, ja viikon sisällä on tapahtunut kaksi terrori-iskua Suomen naapurimaissa. On ainoastaan ajan kysymys, milloin jotain vastaavaa tapahtuu Suomessa. Nykytilanne on täysin kestämätön.

Tähän mennessä pakolaiskriisiin on tarjottu ratkaisuksi etupäässä maahanmuuttoa, ja julkinen kädenvääntö onkin koskenut lähinnä sitä, missä mittakaavassa sitä tulee harjoittaa. Koko keskustelun lähtökohtana on, että humanitäärisellä maahanmuutolla ylipäätään kyetään parantamaan kriisialueiden ja sieltä tulevien ihmisten oloja. Mielikuva syntynee median levittämistä menestystarinoista maahanmuutosta, joissa syyrialainen pelastuu sodan hampaista tai somalipakolaisesta tulee lääkäri. Tarinat antavat ymmärtää, että maahanmuutto on merkittävä ja toimiva keino globaalien humanitääristen kriisien ratkomisessa. Mielikuva on kuitenkin täysin ja ehdottoman väärä kahdesta syystä: ensinnäkään väestön siirtäminen toisaalle ei poista ongelmia, vaan levittää niitä, ja toisekseen samalla rahasummalla pystyttäisiin auttamaan huomattavasti suurempaa joukkoa pakolaisia, jos se suunnattaisiin suoraan pakolaisleireille. Ainoa tehokas tapa ratkaista ongelmia on suunnata apu niiden alkulähteille.

Mikä on se logiikka, jonka mukaan tietyn alueen väestön ja kulttuurin ylläpitämät ongelmat jäävät lähtömaahan, kun väestöä siirretään suurissa määrin paikasta A paikkaan B? Aivan kuin ongelmat olisivat sidoksissa maantieteelliseen alueeseen, jolla niitä esiintyy, ja alueella asuva kansa ja sen kulttuuri olisivat siellä täysin sattumanvaraisesti. Totuus on, että jokaisen kansan jokaisen käytännön takana on seistävä riittävän suuri ja vaikutusvaltainen joukko ihmisiä, jotta se pysyy käytössä ja elinvoimaisena. Jokaisella oikeudenmukaisella, epäinhimillisellä, hellyttävällä ja brutaalilla käytännöllä on kansansa keskuudessa niin vahva tuki, että sitä ollaan voitu harjoittaa vuosisatoja, ja harjoitetaan edelleen. Joka kerta, kun jossain päin Lähi-itää 12-vuotias tyttö vihitään avioliittoon, nainen kivitetään rangaistukseksi hengiltä tai homoseksuaali heitetään kerrostalon katolta alas, on toimeenpanijoiden ja sivullisten joukossa vallittava riittävän vahva konsensus siitä, että toiminta on oikeutettua. Kansa ei toteuta käytäntöjä, joita se ei näe asiaankuuluvina ja oikeudenmukaisina. Samalla tavalla, kuin tasa-arvo ja sananvapaus ovat länsimaisen ja suomalaisen yhteiskunnan kulmakiviä, monissa Lähi-idän kulttuureissa kulmakiviä ovat niiden puute.

Kiitos hallitsemattoman maahanmuuton ja avoimien ovien politiikan, olemme viimeiset kaksi vuotta saaneet todistaa, mitä tapahtuu, kun kahta keskenään täysin erilaista kulttuuria yritetään sekoittaa keskenään. ”Monikulttuurisuus” on sanan tässä merkityksessä ollut tähän mennessä täysi farssi, ja sitä se tulee olemaan jatkossakin. Kahden täysin päinvastaisen kulttuurin yhdistäminen ei ole nimittäin koskaan onnistunut missään, ja kulttuurien luonnollisen sekoittumisen sijasta vähemmistöryhmille on syntynyt pääyhteiskunnasta erillisiä rinnakkaisyhteiskuntia. Niissä vallitsee eri kulttuuri, kieli ja jopa lainsäädäntö kuin ympäröivässä yhteiskunnassa, mikä tekee niistä ja niiden ilmiöistä erityisen vaikeasti valvottavia. Tiiviit, kantaväestöstä eristäytyneet yhteisöt ovat otollisia ympäristöjä radikalisoitumiselle, ja niiden ympäröivästä yhteiskunnasta poikkeava kulttuuri ehkäisee tehokkaasti integroitumista ja ylläpitää juuri niitä käytäntöjä, joiden takia pakolaisiksi on alun perin jouduttu. Valtaväestöstä eristäytynyt rinnakkaiskulttuuri esitellään muun muassa Ulkolinjan silmiä avaavassa dokumentissa Sharialaki Tanskassa.

On äärimmäisen naiivia ajatella, että lähes miljoonapäinen lauma nuoria miehiä jättää kulttuurinsa, arvonsa ja käytäntönsä kotimaahansa saapuessaan Euroopan rajojen sisäpuolelle. Jos henkilö on koko ikänsä elänyt kulttuurissa, jossa profeetta Muhammadin häpäisy on kuolemalla rangaistava teko ja naisen tulee verhota kehonsa sekä välttää yksin kulkemista ja tuntemattomien miesten seuraa, voi päinvastainen sääntöjärjestelmä tuntua täysin kummalliselta. Naisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja seksuaalisuudestaan voi näyttäytyä syyrialaismiehelle aivan yhtä omituisena kuin se, että minulta, 21-vuotiaalta suomalaisnaiselta, otettaisiin yhtäkkiä nuo oikeudet pois. Se olisi käsittämätöntä ja absurdia, ja uuteen kulttuuripiiriin saapuva voisi kyetä mekaanisesti käyttäytymään yhteiskunnan edellyttämällä tavalla, mutta kantaisi todelliset arvonsa mukanaan hautaan saakka. On valtava turvallisuusriski, että Suomessa oleilee kymmeniä tuhansia miehiä, joista osalle ainoa motiivi kunnioittaa naisten itsemääräämisoikeutta ja paikallista lainsäädäntöä on rangaistuksen tai karkotuksen uhka, ei oma moraalikäsitys.

Kulttuureiden yhteentörmäyksistä saakin lukea lehdistä ja tilastoista säännöllisesti. Viime vuoden alusta syyskuuhun ulkomaalaisten tekemät seksuaaliset ahdistelut olivat lisääntyneet vuoden takaisesta 521 prosentilla, ja toinen toistaan hirveämmät raiskaustapaukset täyttävät lehtien sivut. Esimerkiksi maanantaina Iltalehti uutisoi tummaihoisesta miehestä, joka viidakkoveitsellä uhaten raiskasi saksalaisen naisen tämän poikaystävän silmien edessä. Myös täysin uusi seksuaalirikostyyppi – joukkoraiskaus – on saapunut Eurooppaan turvapaikanhakijoiden mukana. Yhteentörmäyksiä tulee myös sananvapauden merkityksestä. Todennäköisesti tunnetuin tapaus sattui seitsemäs päivä tammikuuta kaksi vuotta sitten, kun kolme ulkomaalaistaustaista miestä hyökkäsi rynnäkkökiväärien kanssa Charlie Hebdo-lehden toimitukseen huutaen ”Olemme kostaneet profeetan puolesta!”. Hyökkäys sananvapautta vastaan vaati 20 kuolonuhria ja 10 haavoittunutta, mutta ei riittänyt avaamaan eurooppalaisten silmiä todelliselle uhalle. Sananvapauden puolesta kyllä marssittiin 3,7 miljoonan ihmisen voimin, mutta hallitsematonta maahanmuuttoa ja Euroopan islamisaatiota vastustavat ovat edelleen rasisteja ja natseja. Vihervasemmisto ja media lynkkaavat systemaattisesti juuri ne ihmiset, jotka Facebook-profiilikuvan lippufiltterin käyttämisen ja sanahelinän sijasta haluavat konkreettisilla toimilla estää tulevat terrori-iskut ja säästää ihmishenkiä. Se ei ole haudoilla tanssimista tai poliittisen keppihevosen käyttöä, vaan järkeä ja välittämistä.

Joku voisi sanoa, että humanitäärisen maahanmuuton rajoittaminen on julmaa ja epäinhimillistä tavallisia syyrialaisia, afgaaneja ja irakilaisia kohtaan. Terroristit kun eivät edusta kansaansa, vaan ainoastaan muusta kulttuurista erillistä ääriliikettä, johon kuuluu hyvin pieni osa alueen ihmisistä. Jos perustelu kuuluu ”Pakolaiset nimenomaan pakenevat terroristeja, eivätkä ole sellaisia itse!”, tällä tavalla ajattelevan kuuluisi olla ensimmäisenä vaatimassa tarkkaa seulaa kaikille Eurooppaan tuleville turvapaikanhakijoille. Humanitääriseltä maahanmuutoltahan häviää pohja kokonaan, jos Eurooppa ottaa avosylin vastaan myös sen ihmisryhmän, joka on alun perin saanut miljoonat ihmiset lähtemään kodeistaan ja aiheuttanut koko pakolaiskriisin. Daesh on väittänyt kuljettaneensa Eurooppaan satoja sotilaita turvapaikanhakijoiden mukana, enkä näe mitään syytä epäillä väitettä. Ja vaikka tunnettu terroristijärjestö onkin vastuussa useista terroriteoista ja ihmisoikeusloukkauksista, se ei lopulta edes ole ongelman ytimessä – ongelmien perimmäiset aiheuttajat ovat väestö ja kulttuuri, jotka tarjoavat hedelmällisen kasvualustan ääriliikkeiden syntymiselle. Vaikka jokainen terroristi saataisiinkin karsittua pois turvapaikanhakijoiden joukosta, kulttuurin muut ongelmat rantautuisivat siirtolaisten mukana uudelle alueelle. Lähi-idästä tulevien turvapaikanhakijoiden arvomaailma on erittäin altis tukemaan ihmisoikeuksia loukkaavia käytäntöjä ja muodostamaan siltä arvopohjalta uusia ääriliikkeitä, joten väestön siirtäminen ei ratkaise yhtään mitään. Ongelmat eivät jää lähtömaahan, vaan ne leviävät. Ainoa kestävä ratkaisu on puuttua ongelmiin niiden alkulähteillä, jotta pakolaiseksi ei ylipäätään tarvitse lähteä.

Syyriassa, Afganistanissa ja Irakissa asuu yhteensä 80 188 941 ihmistä. Suurin osa heistä asuu täysin elinkelpoisilla alueilla, joilta ei tarvitsisi lähteä pakolaiseksi, mutta esimerkiksi Eurooppaan lähdetään sodan uhan lisäksi myös paremman taloudellisen tilanteen toivossa. Tällöin puhutaan elintasopakolaisuudesta. Vaikka laskettaisiin, kuinka paljon pakolaisia Euroopan tulisi ottaa kriisialueiden tyhjentämiseksi, arvioidussa määrässä tuskin kyettäisiin pysymään – henkilöllisyystodistuksia hävitetään matkalla hyvän tulotason maihin, koska väärälle maantieteelliselle alueelle viittaava passi todennäköisesti maksaisi henkilölle turvapaikan. Käytännössä paljon suurempi osuus turvapaikanhakijoista väittää olevansa pahimmalta sota-alueelta kuin sieltä on oikeasti tulijoita. Suomen ja joidenkin muiden EU-maiden maahanmuuttopolitiikka toisin sanoen kannustaa tulijoita pudottamaan henkilöllisyystodistuksensa Välimereen ja valehtelemaan asuinpaikastaan. Turvapaikanhakijoihin on kriisin alettua käytetty Suomessa liki miljardi euroa, ja avoimet rajat ovat romuttaneet sisäisen turvallisuuden. Kai näillä uhrauksilla on pakko saada aikaan merkittäviä tuloksia?

Humanitäärisellä maahanmuutolla saadut tulokset ovat ongelman kokoon verrattuna pisara meressä. Jos rajataan tilastointi vuoden 2015 kolmeen kärkimaahan, joista pakolaisia on tullut Euroopan Unionin alueelle, voidaan todeta, että kyseisenä vuonna alussa mainitut 622 540 syyrialaista, afgaania ja irakilaista haki EU:n alueelta turvapaikkaa. Kun asuinpaikkansa voi valehdella eikä todellisella asuinpaikalla näiden alueiden sisällä ole merkitystä, voidaan näiden valtioiden kaikki kansalaiset laskea potentiaalisiksi turvapaikanhakijoiksi. Väkeä näissä valtioissa on suunnilleen Saksan väestön verran, reilut 80 miljoonaa ihmistä. 622 540 on vähän reilusta 80 miljoonasta 0,0776 prosenttia. Se on alle promillen kymmenesosa. Pakolaiskriisin pahimpana vuonna Euroopan Unionin alueelle saapui 0,0776 prosenttia pahimpien kriisimaiden väestöstä, ja me tosissamme kuvittelemme, että voimme humanitäärisellä maahanmuutolla merkittävästi parantaa kriisimaiden tilannetta. Humanitäärinen maahanmuutto on huonoin kuviteltavissa oleva tapa auttaa hädänalaisia, ja sitä havainnollistaa toimittaja Roy Beckin loistava ja hyvin argumentoitu Immigration, world poverty and gumballs –esitys, jonka soisin jokaisen katsovan.

On olemassa oikeasti hyviäkin tapoja auttaa hädänalaisia, ja niistä tehokkaimpia on kaiken humanitäärisen avun suuntaaminen sinne, missä 99,992% ihmisistä asuu. Tällöin apu menisi nykyistä enemmän niille, jotka sitä eniten tarvitsevat – naisille, lapsille, vanhuksille ja sairaille, jotka eivät kykene maksamaan tuhansia ihmissalakuljettajille ja matkustamaan Euroopan sisällä jopa kymmenen turvallisen maan läpi. Nykyinen tapa ratkoa pakolaiskriisiä ainoastaan kannustaa nuoria miehiä ottamaan perheensä rahat, maksamaan laittomasta salakuljetuksesta Eurooppaan ja auttaa murto-osaa siitä määrästä ihmisiä, jota voisimme auttaa suuntaamalla avun suoraan lähtömaihin. Yhden humanitäärisistä syistä Suomeen muuttaneen ihmisen kustannuksilla pystyisimme nimittäin auttamaan yli kolmeakymmentä ihmistä kriisialueilla. Keinoja pakolaiskriisin helpottamiseen on olemassa, mutta humanitäärinen maahanmuutto ei ole yksi niistä – ainoa keino ottaa siitä niskalenkki on suunnata apu sinne, missä lähes kaikki sitä tarvitsevat asuvat. Humanitäärinen maahanmuutto ei ratkaise mitään.

Tänään koko Suomessa äänestetään kunnan- ja kaupunginvaltuutetut seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Sinä voit valita äänestyskopissa, haluatko auttaa yhden hädänalaisen ihmisen sijasta yli kolmeakymmentä. Ainoa puolue, joka suhtautuu maahanmuutto-ongelmaan riittävällä vakavuudella sekä pyrkii kestävämpiin ja järkevämpiin ratkaisuihin, on Perussuomalaiset.