Kasvisruokavalio ei ole Graalin malja

Yleistä keskustelua tai mediaa ei tarvitse seurata kuin toisella silmällä, jotta huomaa nousevan ajattelutrendin: lihaa ja muita eläintuotteita pitäisi syödä huomattavasti nykyistä vähemmän, jos ollenkaan, sillä pärjäämme mainiosti ilmankin. Maria Veitolan mukaan lihan syöminen ei ole ihmiselle välttämätöntä, eikä hän halua lapsensa kasvavan siihen, että on normaalia tappaa eläimiä ruuaksi. Sari Sainio väittää Aamulehden kolumnissa, että tutkimusten mukaan lapsikin pärjää vegaaniruualla. Ruokatutkija Markus Vinnari on täysin vakuuttunut, että jos syöminen perustuisi järkeen, eikä tunteeseen ja tottumukseen, lihansyönti olisi jo loppunut. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogerholm kertoo Saako tätä syödä -seminaarissa, että kasvisruokavalion sijaan pitäisi huolestua sekaruokavaliosta. Toimittaja Jaro Asikainen pohtii Keskisuomalaisessa, onko lihasta tulossa uusi tupakka. Ajattelun suunta on selvä – eläintuotteiden ja erityisesti lihan kulutus on epäeettistä, ympäristölle haitallista ja se vahingoittaa terveyttä. Ruokaympyrän mukaan syövä ihminen on ajattelematon ja vähän yksinkertainen.

Kaksi vuotta sitten ajattelin samalla tavalla. Lokakuussa 2014 näin ällöttävän videopätkän, joka kouraisi sydämestä ja syöpyi verkkokalvoilleni pitkäksi aikaa. Videolla kuvattiin tuotantoeläinten teurastusta, paloittelua ja lihakoukuista roikottamista, ja prosessin jälkeen kamera siirtyi supermarkettiin, jossa maleksivat asiakkaat mättivät siististi pakattuja ruhonosia ostoskärryynsä sen kummempia ajattelematta. Minua kuvotti, enkä koskaan enää halunnut osallistua vastaavaan julmuuteen – jätin lihan ja kaikki vastaavat tuotteet, kuten veren ja maksan pois ruokavaliostani. Muuttuvan asenneilmapiirin merkkejä oli ilmassa jo silloin, ja tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Pari läheistä ystäväänikin olivat päätyneet samaan ratkaisuun, joten oma ruokavaliomuutokseni oli heille ilouutinen. Ruokin jatkuvasti vahvistuvaa ideologiaani katsomalla dokumentteja ja lukemalla ihmisten positiivisista kokemuksista. Lihan syöminen aiheuttaa syöpää, sydän- ja verisuonisairauksia sekä tarpeetonta kärsimystä eläimille, kun taas kasvissyöjät ja vegaanit ovat hoikkia, onnellisia ja terveitä kuin pukit, ja he tekevät palveluksen paitsi itselleen, myös eläimille ja maapallolle. Niin minäkin tekisin, ajattelin.

Vanhassa blogissani käsittelin kasvissyöntiä kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kirjoitin siitä helmikuussa 2015, kun olin syönyt lihaa viimeksi yli neljä kuukautta sitten. Kritisoin lihansyöntiä rankoin sanakääntein ja tuomitsin sen epäeettisenä ja tarpeettomana. Toinen kerta ajoittui toukokuulle, jolloin olin pakon edessä ottanut lihan takaisin ruokavaliooni, ja kehotin lukijoitani suhtautumaan varauksella asioihin, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta. Mitä täytyy tapahtua muutamassa kuukaudessa, jotta ihminen vaihtaa vankan ja julkisen mielipiteensä lähes vastakkaiseksi?

Oloni oli joulukuun loppupuolelta lähtien tasaista tahtia muuttunut alakuloisemmaksi ja väsyneemmäksi. En osannut yhdistää sitä ruokavaliooni, vaan ajattelin sen olevan kaamosmasennusta, joka sinä vuonna jostain syystä iski voimakkaammin. Joulukuusta helmikuuhun onnistuin vielä pitämään kiinni rutiineista, ottamaan työkeikkoja vastaan, ylläpitämään tasaista bloggaustahtia ja tapaamaan ystäviä. Maaliskuussa vointini huononi nopeasti – unohtelin asioita, en nauttinut enää mistään, työkeikkojen vastaanottaminen ei huvittanut, enkä juuri jaksanut pitää yhteyttä ystäviini. En muistanut, onko kello vaille vai yli, kun minuuttiviisari osoittaa alaoikealle. Meni päivä, että jaksoin pudottaa farkkujen taskusta löytämäni kolikot sivupöydän laatikossa olevaan puurasiaan. Ystäväni alkoivat huolestua, kun minusta ei koskaan kuulunut mitään, ja kun vastasin puhelimeen, kuulostin aina vastaheränneeltä ja uniselta. Käytin ihan liikaa rahaa vaatteisiin, koska luulin niiden täyttävän sisälläni olevan tyhjiön. Silloinen poikaystäväni oli lopettanut lihansyönnin vähän minun jälkeeni, ja hänen oireensa muistuttivat pitkälti omiani. Jatkuva väsymys piinasi, ja ennen veitsenterävä ajatus leikkasi kuin lelukaupan idioottivarma muovisaha. Lisäksi hänellä oli yksi oire, jota minulla ei ollut: lihasten outo kihelmöinti. Aloimme pelätä terveytemme puolesta ja totesimme, ettei näin voi jatkua.

Tajusimme vihdoin kyseenalaistaa ruokavalion toimivuuden ja etsimme netistä huonoja kokemuksia kasvisruokavaliosta. Ennen sitä en osannut edes ajatella, että siitä voisi olla huonoja kokemuksia – eiväthän miljoona kärpästä, puoli tusinaa ruokadokumenttia ja yleinen mielipide voineet olla väärässä. Kasvisruokavalion piti olla Graalin malja, joka tekee autuaaksi, hoikaksi ja terveeksi, sekä pelastaa maapallon. En ollutkaan löytänyt Graalin maljaa, vaan ruokavalion, joka sopii erinomaisesti yhdelle ja vie toiselta terveyden. Internet olikin pullollaan jälkimmäisten kokemuksia, vaikka kolikon kääntöpuoli ei juuri saa huomiota julkisessa keskustelussa. Kasvissyöjät ja vegaanit tunsivat itsensä väsyneiksi, saamattomiksi ja onnettomiksi, osa lihoi, ja joidenkin lihakset kihelmöivät oudosti ja lihasmassa katosi silmissä. Kihelmöinti on sitä, kun keho ottaa tarvitsemansa ravintoaineet lihaksista, kun se ei saa niitä ulkopuolelta. Poikaystäväni keho söi itseään. Kaikille oireille löytyi selitys, ja lihaton ruokavaliomme oli tullut tiensä päähän.

Kasvisruokavalio vei terveyteni noin puoleksi vuodeksi siitä huolimatta, että tein kaiken oppikirjan mukaan. Söin monipuolisesti ja riittävästi, ja kaapissani oli oikea ravintolisien arsenaali: B12-vitamiinia, D-vitamiinia, non-hemirautaa, kalaöljyä ja magnesiumia. Huhtikuusta eteenpäin annoin lihan tehdä sen, mihin synteettiset ja kasviperäiset ravintolisät eivät pystyneet – korjata itse aiheuttamani terveysongelmat sekä palauttaa energisyyteni ja elämäniloni. Paraneminen kesti useita kuukausia, joiden aikana kaduin syvästi ruokavaliokokeiluani ja sitä, etten raudanlujan ideologiani vuoksi kuunnellut kehoani. Puolen vuoden kuluttua osasin jo kääntää kokemuksen vahvuudeksi, ja suhtauduin siihen oppituntina paitsi siitä, etteivät kaikki ruokavaliot sovi kaikille, myös siitä, ettei asioihin yleensä kannata suhtautua joustamattomasti ja ehdottomalla varmuudella, koska sellaista harvoin on. Nyt miellän toissavuoden talven, kevään ja kesän elämänkokemukseksi ja valttikortiksi, jonka voin vetää esiin julkisessa keskustelussa kolikon kääntöpuolena. Lisäksi ilman negatiivista kokemusta lihattomasta ruokavaliosta yrittäisin todennäköisesti vieläkin säännöllisesti jättää eläintuotteita pois ruokavaliostani.

Kasvisruokavalio ei ole Graalin malja. Se ei ole yleispätevä ratkaisu jokaisen ihmisen terveyden parhaaksi, koska olemme kaikki erilaisia ja kehoillamme on erilaiset tarpeet. Joillekin viljatuotteet sopivat loistavasti, kun taas toisille ne aiheuttavat turvotusta ja jopa iho-oireita. Jotkut vannovat karppauksen nimeen, toisille vähähiilihydraattinen ruokavalio ei sovi lainkaan. Jotkut voivat mainiosti perisuomalaisella lihan, perunan ja kastikkeen pyhällä kolminaisuudella, toiset taas vaativat hyvinvointinsa tueksi runsaasti kasviksia, hedelmiä ja eksoottisia superfoodeja. Miksi kasvisruokavalio olisi one size fits all -dieetti, jota kaikkien tulisi mahdollisimman pitkälti noudattaa? On sekä vahingollista että hedelmätöntä väittää, että olisimme löytäneet ruokavalioiden Graalin maljan, joka sopii jokaiselle. Sellaista ei ole olemassa.

Kasvisruokavalion puolestapuhujat ovat monessa asiassa oikeassa. Argumentit sekaruokavalion epäeettisyydestä, epäterveellisyydestä ja kuormittavuudesta ympäristölle eivät ole tuulesta temmattuja – eläintuotteiden kulutus vaatii eläinten hyödyntämistä ja tappamista, runsaan punaisen lihan kulutuksen ja sydän- ja verisuonitautien välillä on selkeä yhteys, ja sekasyöjä kuluttaa moninkertaisesti enemmän resursseja, pinta-alaa ja vettä kuin kasvissyöjä tai vegaani. Hyvään pyrkivä lähestymistapa on kuitenkin virheellinen. Niin ikävää kuin eläinten tappaminen ja ympäristön kuormittaminen onkin, sitä on pakko tehdä, koska jotkut ihmiset tarvitsevat lihaa pystyäkseen elämään normaalia elämää. Lihaa ei kuitenkaan tarvitse lappaa suuhunsa jokaisella aterialla, eikä edes joka toisella. Lihansyöntimme on lähes kaksinkertaistunut 1970-luvulta, eikä ole mitään syytä, miksi keskivertosuomalaisen kannattaisi syödä 200 grammaa lihaa päivässä. Kannatan ehdottomasti kohtuutta lihansyönnissä, ja esimerkiksi koulujen kasvisruokapäivä on mielestäni positiivista kehitystä. Puolittamalla lihankulutuksemme puolittaisimme myös lihantuotannosta aiheutuvat hiilidioksidi- ja muut päästöt.

Toivoin, että kasvisruokavalio olisi sopinut minullekin. En maun puolesta juuri kaipaa lihaa, ja haluaisin pienentää hiilijalanjälkeäni sekä vähentää vedenkulutusta. Minusta on edelleen mukavaa silloin tällöin istua pöydän ääreen tiedostaen, ettei yksikään eläin ole joutunut kärsimään ateriani vuoksi. En kuitenkaan pysty itse sanelemaan ehtoja, joilla kehoni toimii, eikä kasvisruokavalion sopivuutta tai sopimattomuutta voi tiettävästi ennustaa mitenkään. Sitä ei voi tietää muuten kuin kokeilemalla. Negatiivisesta kokemuksestani huolimatta suosittelen kuitenkin kasvisruokavalion kokeilemista kaikille, sillä joillekin se sopii sekaruokavaliota paremmin, ja todella voi tehdä hoikaksi, terveeksi ja onnelliseksi. Aikuisten on sallittua ja jopa suotavaa tehdä erilaisia kokeiluja terveellisempien elintapojen löytämiseksi, mutta yhtä en sulata – sitä, kun hyvää tarkoittavat vanhemmat pelaavat uhkapeliä lapsensa terveydellä ja pahimmillaan uhraavat sen ideologiansa alttarille. Etukäteen ei voi koskaan tietää, kuka pärjää mainiosti ilman lihaa tai muita eläinperäisiä tuotteita, ja kenen keho toimii ravintoaineiden puutteessa alavireisesti. Jos omat vanhempani olisivat kasvattaneet minut kasvissyöjänä, normaali kehitykseni olisi varmasti viivästynyt tai häiriintynyt. Pahimmassa tapauksessa lihaton ruokavalio olisi saattanut aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, enkä olisi osannut sanoa, mikä minua vaivaa – enhän olisi edes tiennyt, miltä normaali, hyvä olo tuntuu.

Nykyään yleistä keskustelua seuratessani näen entisen itseni kaikissa, jotka itsepintaisesti väittävät, että kasvisruokavalio sopii kaikille. Muistan kyllä, miltä tuntui löytää Graalin malja ja vakuuttua täysin oman ajatusmaailmansa oikeellisuudesta. Muodostin mielipiteeni samalla tavalla kuin aikaisemminkin aikuisuuden kynnyksellä: halusin niin valtavasti uskoa oman ajatusmaailmani paikkansapitävyyteen, että tutustuin etupäässä tilastoihin ja kokemuksiin, jotka tukivat sitä. Paras tulikoe omalle ajatusmaailmalleen on tutustua jokaiseen vastapuolen argumenttiin, jonka saa käsiinsä, ja yrittää kumota se. Jos siihen ei kykene, oma ajatusmaailma on todennäköisesti hiukan hataralla pohjalla, tai sitä pitää omanaan sentimentaalisista syistä. Itse olin syyllinen vähän molempiin. Toivoisin, että tämä kirjoitus saa yllä kuvaillulla tavalla ajattelevat ihmiset kurkistamaan myös kolikon kääntöpuolelle – jos saan yhdenkin ihmisen käynnistämään ajatusmaailmassaan saman prosessin, jonka jälkeen olin itse taas piirun verran viisaampi, se on tehnyt tehtävänsä.

Uusia alkuja

Olen jo pitkään ollut jokseenkin tympääntynyt tapaan, jolla sosiaalista mediaa useimmiten käytetään. Asioiden tärkeysjärjestys on vääristynyt. Avainsana on mukavuus – on mukavaa katsella tavanomaisia, kauniita, miellyttäviä ja lohdullisia asioita. Kuvat itsestä, ystävistä, matkustelusta, materialismionnellisuudesta ja hyvästä ruoasta huokuvat onnea. Onni välittyy älypuhelimen tai tietokoneen ruudun läpi katsojaan, joka tulee hyvälle tuulelle ja haluaa lisää. Hyvän olon tavoittelu on ennen kaikkea ymmärrettävää, enkä syyllistä ketään, joka sitä tekee. Elämästä nauttiminen ja siihen miellyttävän sisällön haaliminen on ehkä inhimillisin asia, jonka tähän hätään keksin.

Itselleni edellä kuvailtu ei kuitenkaan riitä. Jotain jää puuttumaan. Kaikki se tavanomaisen sosiaalisen median mukavuus, kliinisyys, sovinnaisuus ja yksiulotteisuus on minulle yhtä tuutulaulua. Pumpulia, johon voin kellahtaa selkä edellä, tehdä lumienkeleitä ja hokea mielessäni, kuinka onnellinen ja huoleton olen. Huolettominkin elämä rakennetaan kuitenkin aina yhteiskunnan päälle, ja siinä yhteiskunnassa voi olla vaikeasti korjattavia ongelmia. Vallankahvaa pitelevä yksilö saattaa olla läpeensä mätä, tai vallalla olevat ajatusmallit epärealistisia ja täten huonosti toimivia. En halua tuudittautua valheellisen huolettomuuden kehtoon, jossa elämä on yksiulotteisen miellyttävää. Se ei ole. Haluan lukea tekstejä, jotka haastavat maailmankuvani ja kannustavat ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Haluan eteeni epämiellyttäviä faktoja, jotka minun on nieltävä, jos haluan ajatella tunteen sijasta järjellä. Haluan tulla viisaaksi ja kasvaa ihmisenä.

Ennen kaikkea palan halusta innostaa muita ihmisiä oikeasti tärkeiden asioiden pariin, koska niiden edistämistä seuraava ylpeys ja merkityksellisyyden tunne on jotain uskomatonta. Tämä oli kauan työn alla, mutta nyt olen tehnyt sen – oman julkaisukanavani, josta voin tehdä juuri sellaisen kuin haluan, ja joka on minulle luontevin tapa vaikuttaa. Näillä sanoilla toivotan Sinut tervetulleeksi tekstipainotteiseen blogiini, josta tulee julkaisukanavani etupäässä yhteiskunnallisille asioille. Suurimmat kiinnostuksen kohteeni ovat ravitsemus, politiikka, nykyfeminismi, salaliittoteoriat ja oikeastaan kaikki yhteiskuntaan liittyvä. En kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta kirjoittaa silloin tällöin jotain miellyttävää ja sovinnaista elämästäni, jos sille päälle satun.

Osa lukijoista saattaa muistaa boheemin idealistivaiheeni niiltä ajoilta, kun lukio loppui ja olin muutamaa kuukautta aikaisemmin aikuistunut rytinällä. Romukoppaan lensi revittyjen farkkujen ja pikimustan luomivärin lisäksi koko entinen ajatusmaailmani. Päässäni syttyi lamppu. Yhtäkkiä en nähnyt humalahakuisessa juomisessa tai rappioromantiikassa mitään tavoittelemisen arvoista. Tilalle tulivat luonnollisempi ja sovinnaisempi tyyli, hyvän käytöksen ja viisauden arvostus ja Facebookin kansikuva, jossa luki: "When the power of love overcomes the love of power, the world will know peace". Löysin identiteettini John Lennonin Imagine -kappaleen maailmasta, jota ajatellessani suorastaan liikutuin - kuinka kaunis ajatus, että koko maailmaan laskeutuisi rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Kirjoitin silloiseen blogiini siitä, kuinka erilaisuus on rikkautta, kaikki ihmiset ovat kauniita, eikä eläimiä eettisistä syistä sovi syödä. Tunsin syvää rakkautta eläimiä katsoessani ja halusin silittää niistä jokaista.

Nuoruuden idealismi oli ihanaa aikaa - elin ja hengitin maailmanparannusaatetta, eettisyyttä, empatiaa ja toivetta maailmanrauhasta, ja se tuntui suorastaan hehkuvan ihoni läpi. Olin niin täynnä rakkautta, että sitä oli vaikka muille jakaa. Olin valtavan onnellinen, ja muistelen lämmöllä tuota aikaa, vaikken nykyään idealismia suuremmin arvostakaan. Tuon vaiheen koettuani en toisaalta ihmettele, miksi niin monet ihmiset jäävät henkisesti asumaan maailmaan, jossa ihmiset pitävät toisiaan käsistä kiinni uskontoon, rotuun tai sukupuoleen katsomatta, aseet on sulatettu, yhtäkään eläintä ei tapeta edes ruuaksi, ja kaikilla on hyvä olla. Tiedän kokemuksesta, että mukavista ajatuksista tulee niin mukava olo, ettei siitä halua päästää irti, vaikka vaihtokaupassa saisi suhteellisuudentajua, objektiivisuutta ja rationaalisuutta.
Sen aika koitti myöhemmin.

Sinä kesänä tapasin ihmisen, josta tuli myöhemmin poikaystäväni, ja joka käänsi kelkkani pysyvästi tarjoamalla idealismin ja "mitä jos" -ajatusten sijasta faktoja ja järkeä. Joskus pari vuotta sitten keskustelumme johdatti itseään salaliittoteorioiden ja toisinajattelun suuntaan, ja kysyin viattomasti: "Uskotko, että WTC-tornien terrori-iskuissa oli jotain enemmänkin kuin meille kerrotaan?" Se oli kuolinisku vanhalle ajatusmaailmalleni, jossa kukaan ei voisi koskaan tehdä mitään niin kamalaa kuin tapattaa oman maansa kansalaisia uhriutuakseen koko maailman silmien edessä ja saadakseen motiivin lähteä sotimaan. Tiedonjanoni oli loputon, kun halusin tietää lisää tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksista, joista suurin osa ihmisistä ei tunnu edes tietävän - ruokavalion merkitys, ympäristömyrkyt, kemikaalit, lääketeollisuus, suuryritysten ja rahan valta, puolueellinen media... Tajusin, että hirveän moni asia, johon olin koskaan uskonut tai jota olin pitänyt totuutena, ei ollutkaan sitä. Minua oli koko elämäni vedetty kuin pässiä narussa.

Oli todella omituista, surullista ja avartavaa pudota tyhjän päälle. Välillä halusin taistella oikeuden puolesta ja katsoin V niin kuin verikostoa ennennäkemätön aatteen palo rinnassani. Vannoin, että pystyisin itse vaikuttamaan asioihin ja myös tekisin sen. Toisinaan itkin lohduttomasti, koska murruin ajatellessani maailman pahuutta ja sitä, kuinka vähän valtaa minulla oikeasti oli vaikuttaa mihinkään. Tuntui, että kannan koko maailmaa harteillani, enkä pysty jakamaan taakkaa - olinhan vain pisara meressä omituisine ajatuksineni, ja vaikka korottaisin ääntäni, se todennäköisesti hukkuisi kaiken muun alle. Kokonaisuudessaan prosessi oli vaikea, mutta antoisa. Opin vastaanottamaan tietoa, josta en pidä. Opin ajattelemaan kriittisesti ja kyseenalaistamaan kaiken, mitä ympärilläni näen. Opin hiljalleen hyväksymään asioiden todellisen laidan, ja fanaattisuuteni ja innostukseni karisivat ajan myötä. Asiat ovat kuten ne ovat, ja voin joko surra sitä päivästä toiseen tai hyväksyä sen ja löytää oman tapani vaikuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi. On ollut todella voimaannuttavaa oppia ajattelemaan itsenäisesti, ja pidän itseäni älykkäämpänä kuin koskaan ennen. En ole ehkä koskaan ollut näin ylpeä itsestäni. Nyt en vaihtaisi punaista pilleriä mihinkään, ja olen ikuisesti kiitollinen ex-poikaystävälleni, joka sai minut ottamaan sen.

Vähän vajaan vuoden ajan siitä eteenpäin yritin koota uutta maailmankuvaani, ajatuksiani ja myös itseäni. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, ettei mielessäni vielä silloin kovin usein vieraillut ajatus järjestäytymisestä. Vastikään löytämäni maailmankuva hiljalleen asettui omalle paikalleen pääkoppaani. Enää en jatkuvasti ihmetellyt, miksi asiat ovat niin kuin ovat, vaan ne alkoivat enemmän tai vähemmän ärsyttää. Miksi yhteiskunnassa on vain yksi sallittu mielipide? Miksi media on friikkisirkus, jossa omituisin saa eniten näkyvyyttä ja myötätuntoa? Miksi perinteisiä arvoja halveksitaan ja pelätään? Miksi olo on suorastaan rikollinen, kun kehtaa ajatella hegemonian vastaisella tavalla? Miksi tuntuu, ettei kukaan kyseenalaista mitään?

Tunsin pitkään olevani aika yksin ajatusteni kanssa. En ollut varma, oliko vika minussa vai muissa – onko tämä yhteiskunnan normaalitila ja minussa on valmistusvirhe, vai onko maailmassa virhe ja minä niitä täysijärkisiä, jotka on suljettu syyttömänä mielisairaalaan. Sitten koitti aika tavallinen huhtikuinen päivä, jonka vietin kotona noroviruksen kourissa toinen jalka haudassa liian heikkona tekemään mitään muuta kuin surffailemaan YouTubessa. Mutkan ja toisen kautta löysin pätkän nimeltä Dumbest People Ever. Klikkasin auki samalta tekijältä seuraavan videon, ja sitä seuraavan, ja niin edelleen. Olin löytänyt kanavan, jonka isäntä puhuu politiikan nurjan puolen asioista valtavalla itsevarmuudella, faktat tukenaan – ja yllätyksekseni myös yleisö. Jokaisella katsomallani videolla oli tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia yläpeukkuja, ja ne ylittivät reilusti alapeukkujen määrän. Olin hämmästynyt. Mikseivät kaikki katsojat lynkanneet noita median silmissä kiellettyjä mielipiteitä, joita en siihen asti ollut julkilynkkauksen pelossa uskaltanut edes ajatella? Tajusin, etten ollutkaan yksin. Se norovirus istutti mieleeni ajatuksen taimen, josko haluaisin järjestäytyä samanmielisten kanssa ja kenties vaikuttaa asioihin. Paul Joseph Watson on edelleen tärkeä esikuvani politiikassa, esiintymisessä ja asioihin vaikuttamisessa. Samoista aihepiireistä ja osittain myös videobloggaajien tekemän yhteistyön ansiosta löysin myös muita tutustumisen arvoisia kanavia, kuten Black Pigeon Speaks, Rebel Media ja Lauren Southern, Undoomed, Bearing, Blaire White, Stefan Molyneux ja Hunter Avallone. Kaiken kaikkiaan olen saanut valtavasti uutta näkökulmaa, hyviä argumentteja ja itsevarmuutta puolustaa kantaani.

Taimi kasvoi puuksi elokuussa, kun työssäoppimispaikassa kankaita järjestellessäni sain hetken mielijohteesta ajatuksen mennä katsomaan, ovatko Perussuomalaiset Nuoret yhtään samanlaisia kuin minä. Mielsin Perussuomalaiset hiukan oikealla oleviksi, maahanmuuttokriittisiksi ja perinteitä arvostaviksi kavereiksi, joten olin toiveikas, josko puolueen nuorisojärjestön riveistä löytyisi hengenheimolaisia. Katsoin netistä, kokoontuvatko he jossain, ja seuraavaksi olinkin jallittamassa kavereita henkiseksi tueksi, koska en uskaltanut mennä yksin. 17. päivä elokuuta menin ystäväni kanssa seurusteluravintola Kannakseen ja istuimme vähän eksyneen näköisinä pitkän pöydän päähän. Saimme kuitenkin nopeasti juttuseuraa ja todella lämpimän vastaanoton, ja pääsimme reilun tunnin aikana puhumaan niin politiikasta kuin koiranpennuistakin. Tunnelma oli rento ja ehdottoman hyväksyvä myös ystävääni kohtaan, vaikka hänen ajatusmaailmansa ei ollutkaan suoraan PS-nuorten periaateohjelmasta. Jäin odottamaan seuraavaa viikkoa, jolloin tapasin lisää mukavia nuorpersuja, lähdin Ryhtiliikkeen jälkeen käymään vielä Hommakerhossa, ja illan päätteeksi liityin jäseneksi. Siitä lähtien PS-nuoret ovat lähes jokaisen keskiviikkoillan lisäksi olleet ajatuksissani paljon. Opin, ettei jäseneksi liittyäkseen tarvitse olla sataprosenttisesti linjassa periaateohjelman kanssa – päinvastoin sellaiset jäsenet ovat aika harvassa. Olin turhaan stressannut ajatusmaailmani riittävästä samankaltaisuudesta esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain tai TTIP-sopimuksen osalta. Parin kuukauden sisällä opin myös esimerkiksi PS-nuorten omista hallintoelimistä, suhteesta muihin poliittisiin nuorisojärjestöihin ja hallituksen kokouksen kulusta, johon kuuluu olennaisena osana saunailta!

Tähän mennessä olen kuulunut järjestöön muutaman kuukauden, ja tässä ajassa olemme kirjoittaneet kannanottoa, laulaneet karaokea, torkahdelleet läpi yön kestäneissä vaalivalvojaisissa, äänestäneet uudesta puheenjohtajasta ja pohtineet niin politiikkaa kuin syntyjä syviäkin. Enpä olisi liittyessäni arvannut, että sen lisäksi, että itse äänestän, myös minun hallituspaikastani äänestettäisiin - mainio yhteishenki, valtava tuki ja halu vaikuttaa asioihin saivat minut lähtemään ehdolle sekä Helsingin piirin hallitusvaaleihin että kattojärjestön varajäsenvaaleihin, joista kummassakin menin kirkkaasti läpi. Nyt hehkun onnea samalla tavalla kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, sillä erolla, että tällä kertaa olen itse saavuttanut jotain. Ylpeys, järjestötoiminnan yhteisöllisyys ja sen tuoma tarkoituksellisuus elämään ovat jotain aivan mahtavaa, enkä malta odottaa tulevaisuutta PS-nuorten parissa. Vastaavassa yhteydessä kuulee usein sanottavan, että katuu ainoastaan sitä, ettei liittynyt aikaisemmin. Itse en kadu sitä ollenkaan – sain kasvaa ja kehittää ajatusmaailmani tällaiseksi kaikessa rauhassa ennen järjestäytymistä, ja aika sille oli mitä parhain.

Olen vasta 21-vuotias, joten minä ja ajatusmaailmani kehitymme edelleen. Olen muun muassa edellisestä blogistani oppinut, että asioihin kannattaa suhtautua hiukan maltillisesti, sillä ne ovat harvoin mustavalkoisia. Siltä osin kehityn vielä – olen intoa täynnä, etsin asioihin tummanharmaita tai lähes valkoisia vastauksia ja olen innokas hyppäämään niihin. ”Minä keksin tämän, ja se kävi näin helposti! Minulla on kaikki vastaukset!” Tavallaan odotan todella paljon ikääntymistä ja elämänkokemuksen karttumista, jotta todella sisäistän sen, että vastaukset hyvin usein sijoittuvat harmaalle alueelle. Oma näkemykseni oikeista vastauksista saattaakin vielä siirtyä janalla tummanharmaasta keskelle, tai päinvastoin. Toisaalta ajatusmaailmani pohjana on faktat ja epämiellyttävätkin totuudet, joista on vaikea päästä mihinkään, minkä takia pidän suuria muutoksia epätodennäköisinä. Tämä blogi on kirjoitushetken sielunmaisemani ja ajatushautomo, jota saa enemmän kuin mielellään tulla sörkkimään – maailmankuva ei saa koskaan olla valmis, vaan aina avoinna uusille ideoille ja näkökulmille. Toivon, että viihdytte kirjoitusteni parissa. Niin minäkin teen.