Jaetaanko opportunismista mitaleita?

Kaksi viikkoa sitten perussuomalaiset äänestivät puheenjohtajakseen maahanmuutto- ja EU-kriittisen europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon. Sen jälkeen koko Suomi on saanut seurata nopeasti edenneitä tapahtumia huuli pyöreänä. Epäonnistuneiden hallitustunnustelujen jälkeen perussuomalaisten kaikki 37 kansanedustajaa olisivat joutuneet ulos hallituksesta, ellei jotain odottamatonta olisi tapahtunut – 20 kansanedustajaa irtaantui perustaakseen uuden ryhmän, joka hetken kantoi nimeä uusi vaihtoehto, ja hiljattain vaihtoi nimekseen sininen tulevaisuus. Ministereistä ja tavallisista rivijäsenistä koostuva ryhmä on ollut otsikoissa muun muassa hämärän peitossa olevan alkutaipaleensa ja vähäisen kannatuksensa vuoksi, ja on epävarmaa, tapahtuuko perussuomalaisten ja sinisen tulevaisuuden välillä vielä loikkaamista. Tilanne elää edelleen koko ajan. Mikä motivoi yli puolet perussuomalaisten eduskuntaryhmästä perustamaan uuden ryhmän, ja keitä ovat tämän sirkuksen voittajat ja häviäjät?

Viimeiset kaksi vuotta perussuomalaiset on ollut tottelevainen ja maltillinen hallituskumppani keskustalle ja kokoomukselle. Hallitusyhteistyö on yhtäältä tuonut puolueelle ministerinsalkkuja ja edes jossain määrin päätösvaltaa hallituksen tekemisiin, mutta toisaalta monet äänestäjät ovat tunteneet itsensä petetyiksi. Perussuomalaisia keväällä 2015 äänestäneet halusivat aidosti maahanmuuttokriittisen ja muista poikkeavan vaihtoehdon, mutta saivatkin silotellun hallituspuolueen, joka on joutunut antamaan tarpeettoman paljon periksi muun muassa maahanmuutto- ja hallintarekisterikysymyksissä. Potentiaalisten perussuomalaisten äänestäjien määrä on kasvanut kahdessa vuodessa, ja hiljattain tehdyssä tutkimuksessa jo neljännes suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään jyrkästikin maahanmuuttokriittistä ja kansallismielistä puoluetta. Kysyntää terävämmälle linjalle siis on, ja perussuomalaisten tiedettiin saavan sitä puheenjohtajavaihdoksen myötä. Tiedettiin myös, että silottelu, kaikessa joustaminen ja mahdollisesti puolueen hallitustaival loppuisivat Jussi Halla-ahon puheenjohtajuuden myötä – hänelle hallituksessa pysyminen ei ollut itseisarvo, jos se vaatisi liikaa selkärangan taivutusta. Se ei haitannut suurinta osaa kentästä eikä niitä, joille oma etu ei ole kaikki kaikessa.

Kokousviikonlopun jälkeisenä maanantaiaamuna alkaneiden hallitustunnustelujen tulos oli selvillä jo iltapäivällä: olemassaolevalla hallituspohjalla ei kyetä jatkamaan, ja perussuomalaiset joutuvat ulos. Julkisuuteen annettujen lausuntojen mukaan syynä olivat Halla-ahon haluttomuus irtisanoutua vanhoista blogikirjoituksistaan ja hyväksyä ”länsimaiset demokratiaan ja ihmisyyteen kuuluvat arvot” – mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan. Puolue oli myös muuttunut täysin erilaiseksi aiempaan verrattuna ja oli nyt äärioikeistolaisten hallussa. Tosiasiassa Halla-aho halusi pitää kiinni sovitusta hallitusohjelmasta, ja puolueen muodostavat edelleen samat rivijäsenet kuin ennen puoluekokoustakin. Kaikki lausunnot olivat vain tekosyitä katkaista yhteistyö Halla-ahon kanssa. Tapahtumakulku oli poliittinen näytelmä, joka oli valmisteltu etukäteen niitä varten, joille hallituksessa pysyminen on oman edun kannalta välttämätöntä. Oppositioon ei jaeta ministerinsalkkuja eikä virka-Audeja. Seuraavana päivänä eduskuntaryhmä jakautui kahtia.

Uuteen ryhmään loikkaaminen demokraattisen jäsenäänestyksen väärän tuloksen jälkeen oli äärimmäisen epäuskottava ja demokratiaa halventava liike – niin kertakaikkisen typerä, että jopa pääsääntöisesti perussuomalaisia inhoava media ei ole tässä sotkussa ollut yksiselitteisesti sinisen tulevaisuuden puolella. Uuden ryhmän kannatus oli tuoreessa gallupissa 2,3 prosenttia, ja yleistä keskustelua seuratessa on voinut todeta, että harva pitää uutta ryhmää kovin uskottavana. Uskottavuuden puute ei ole ihme. Entiset perussuomalaiset muuttuivat yhdessä yössä sovinnaisiksi rasismin tuomitsijoiksi, joilla ei ole mitään uutta annettavaa, ja jotka eivät lisäksi sijoitu mihinkään politiikan ekologiseen lokeroon. Maahanmuutto- ja EU-kriittiset tulevat äänestämään perussuomalaisia entistä innokkaammin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, ja samoihin asioihin myönteisemmin suhtautuvat äänestävät samoja puolueita kuin aina ennenkin: keskustaa, kokoomusta, SDP:tä ja vihreitä joitakin mainitakseni. Sinisestä tulevaisuudesta ääniä tulevat keräämään pitkän linjan poliitikot, joilla on vakaa kannatuspohja – kuten Timo Soini ja Jussi Niinistö – mutta aatteella uusi ryhmä ei kerää yhtäkään ääntä. Sitä kun ei ole. Simon Elo oli oikeassa sanoessaan, että sininen tulevaisuus on monelle poliittisen uran loppu.

Kieltäydyn uskomasta, etteivät jopa vuosikymmeniä politiikassa olleet entiset perussuomalaiset näkisi uuden ryhmänsä tulevaisuutta (tai sen puutetta). Jos ryhmän kannatus olisi vuoden 2019 vaaleissa sama kuin nyt, sininen tulevaisuus saisi neljä tai viisi kansanedustajaa. Rivipoliitikkojen tulevaisuuden kannalta loikkaamispäätös oli erittäin lyhytnäköinen, mutta päätöksellä ei todennäköisesti edes tavoiteltu heidän etuaan, vaan niiden viiden ministerin, jotka halusivat säilyttää ministerinsalkkunsa hinnalla millä hyvänsä. He ovat hallitussotkun voittajat – ministerit saivat pitää salkkunsa, ja osaa todennäköisesti odottaa eduskunnan tai jopa politiikan ulkopuolinen hillotolppa tämän hallituskauden jälkeen. Timo Soini ja kumppanit pelasivat korttinsa niin, että he saivat mitä halusivat, vaikka se näillä näkymin maksaakin yli kymmenen muun kansanedustajan poliittisen tulevaisuuden. Omia ei petetty ainoastaan kerran, vaan kahdesti, ja ennennäkemättömän häikäilemättömällä tavalla. Jaetaanko opportunismista mitaleita?

Tässä poliittisessa farssissa on enemmän häviäjiä kuin voittajia. Ensimmäisiin kuuluvat muun muassa ne sinisen tulevaisuuden jäsenet, joita ei odota palkinto petturuudesta. Ryhmän puheenjohtaja Simon Elo ja varapuheenjohtaja Tiina Elovaara hävisivät siitä riippumatta, huijattiinko heidät likaamaan kätensä näkyvässä roolissa uudessa puolueessa, vai tavoittelivatko he itse jotakin hillotolppaa. Heillä ei ole vakiintunutta kannattajakuntaa eikä mitään asiaa takaisin perussuomalaisiin kaiken sanomansa jälkeen. Tämä jää todennäköisesti heidän ainoaksi kaudekseen eduskunnassa. Häviäjiä ovat tällä hetkellä myös suurin osa uuteen ryhmään loikanneista tavallisista rivijäsenistä. Heillä ei koskaan ollutkaan mitään muuta kuin hävittävää – sekä oman että puolueen kannatuspohjan puuttuessa kenellekään heistä ei ole luvassa jatkokautta eduskunnassa, kun äänestäjiä ei yksinkertaisesti ole. Heille ei todennäköisesti annettu juurikaan miettimisaikaa, kun uuteen eduskuntaryhmään loikkaaminen tuli ajankohtaiseksi, ja moni heistä saattoi tehdä hätiköidyn päätöksen ja tuntee nyt olonsa huijatuksi. Sympatiani ovat heidän puolellaan, ja uskon, ettei Kike Elomaa jää ainoaksi, joka palaa sinisestä tulevaisuudesta takaisin perussuomalaisiin. Monella lupaavalla poliitikolla on vielä edessään tulevaisuus perussuomalaisissa, jos he tajuavat virheensä ajoissa.

Hallitussirkuksen ehdottomasti suurin häviäjä on kuitenkin kansan usko politiikkaan ja demokratiaan. Kun kansanäänestyksiä ei järjestetä juuri nimeksikään, kunta- ja eduskuntavaaleissa äänestäminen jää monelle ainoaksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen väyläksi. Usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin tulisi olla luja, jotta kansa kokisi jatkossakin äänestämisen vaivan arvoiseksi, ja äänestäisi vielä kahden ja kahdenkymmenen vuoden päästä. Ei ole ihme, jos monen usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on koetuksella – valtava osa perussuomalaisia äänestäneistä joutui pettymään, kun nuivaksi, pelkäämättömäksi ja lahjomattomaksi luultu kansanedustaja osoittautuikin keskustan ja kokoomuksen puudeliksi. Loikkaajat ovat varmasti herättäneet ihmetystä muissakin kuin perussuomalaisten äänestäjissä. Miten kansa voi enää uskoa yhtäkään poliitikkoa, kun heidän luottamuksensa on jo petetty jopa useampaan kertaan?

Olisi miellyttävää ajatella, että karma korjaa epäoikeudenmukaisuudet ja paha saa palkkansa. Todellisuus ei kuitenkaan toimi niin, ja sen vuoksi sekä voittajat että häviäjät tässä sotkussa ovat ne, jotka kaikkein vähiten olisivat sen ansainneet. Häikäilemättömien suhmuroijien tulevaisuus on turvattu rivijäsenten tulevaisuuden kustannuksella. Jotain on kuitenkin vielä tehtävissä. Perussuomalaisten entisen puolue-eliitin lisäksi nimittäin myös keskustalla ja kokoomuksella oli motiivi – jos ne muodostaisivat sinisen tulevaisuuden kanssa eduskunnan enemmistön, muita puolueita ei tarvitsisi ottaa mukaan hallitukseen, eikä hallitusta tarvitsisi hajottaa. Hallitus muodostaa eduskunnan enemmistön ainoastaan niin kauan, kun loikanneet rivijäsenet jostain käsittämättömästä syystä pitävät Soinin ja muiden ministerien puolia ja pysyvät sinisessä tulevaisuudessa, vaikka siitä on heille pelkästään haittaa. Vain viiden kansanedustajan pitäisi enää tulla järkiinsä ja palata sinisestä tulevaisuudesta takaisin perussuomalaisiin, jotta hallituksen koko olisi tasan puolet eduskunnasta. Perussuomalaisiin palaaminen kannattaisi myös siksi, että vaikka se ei ole varma keino saada kannatusta ja uskottavuutta takaisin, siniseen tulevaisuuteen jääminen on varma keino menettää ne.

Jos opportunismista jaetaan mitaleita, tiedän todella, kenen kaulaan sellaisen asettaisin. Oman edun tavoittelu yhteisen edun ja äänestäjien kustannuksella vie koko edustukselliselta demokratialta uskottavuuden ja on kertakaikkisen törkeää.